Kuoriaiskirjat

Pienkustantamo, joka julkaisee kaikkea hyvää.

Niko Aslak Peltosen haastattelu 3: Historiallisesta romaanista

Näkökulmia Suomen kuohuviin nuoruusvuosiin

Niko Aslak Peltosen haastattelu

Tehnyt: Toni Saarinen

III. Historiallisesta romaanista

Niko Aslak Peltosen historiallinen romaani Katse aurinkoon ilmestyi Kuoriaiskirjojen kustantamana 22.8.2018. Nuoruus-kirjasarjan aloittava romaani kuvaa Suomen itsenäisyyden ensimmäisiä vuosia kahden nuoren suomalaisen edesottamusten kautta.

Keskustelumme Olutravintola Oljenkorressa koskettaa myös historiallista romaania genrenä. Peltonen kertoi olleensa vielä muutamia vuosia sitten sitä mieltä, että Suomessa kirjoitetaan liikaa historiallisia romaaneja, mutta kiinnostus sillä hetkellä kiehtovaan aiheeseen vei kuitenkin voiton, ja niinpä hänenkin fiktiostaan tuli historiallista. Hän epäilee myös, ettei juuri tästä ajanjaksosta, vuoden 1918 sisällissotaa seuraavista vuosista, ole ainakaan liikaa kirjoitettu.

Lisäksi Peltonen uskoo, että suomalaisten kannattaisi tuntea historiaa nimenomaan laajemmin eli muutenkin kuin sotahistorian osalta. Silloin ymmärtää paremmin kokonaisuuksia ja sitä, miksi Suomi on sellainen valtio ja yhteiskunta kuin se on. Aikakaudesta kiinnostuneita hän kehottaa etsiytymään ensisijaisesti tietoteosten tai aikalaiskirjallisuuden pariin, mutta historiallisia romaaneja, joissa on tuore näkökulma ja aihe, tarvitaan hänen mielestään siinä missä muitakin hyviä romaaneja.

– Fiktiiviset teokset kertovat kuvaamastaan ajasta erilaisia asioita kuin tietokirjat tai tutkimukset. Lopulta kyseessä on kuitenkin tekijänsä historianäkemys, tulkinta käännettynä kaunokirjallisuudeksi. Tarkoitukseni oli ennen kaikkea tällä tavoin suodattaa lukemiani ja ajattelemiani asioita viihdyttäväksi ja toimivaksi proosaksi.

Arvelen, että fiktiolla on iso rooli mutkikkaiden kokonaisuuksien yleistajuistamisessa, niin historiallisten romaanien kuin vaikka tieteiskirjallisuudenkin suhteen.

– Omasta kokemuksesta voin ainakin sanoa, että olen lukenut paljon historiallisia romaaneja, ja ne ovat herättäneet kiinnostukseni kuvaamaansa aikaan sekä paikkaan ja saaneet minut perehtymään asiaan enemmän, Peltonen miettii.

Syntyy ikään kuin ketju fiktion ja tietokirjojen välillä, ehdotan. Molemmat kannustavat toisten pariin.

–  Niinhän se parhaassa tapauksessa menee, että tietokirjat ja fiktiiviset teokset ruokkivat toisiaan, eikä niitä ole syytä ymmärtää toisistaan erillisiksi alueiksi. Sama toteutuu tieteiskirjallisuuden ja paitsi luonnontieteiden niin myös esimerkiksi teoreettisen filosofian välillä. Joku lukee vaikkapa Leena Krohnia ja innostuu filosofisista probleemista.

Millaisia ongelmia tai sudenkuoppia historiallisen romaanin kirjoittaminen sitten sisältää?

– Vajavaisin tiedoin kirjoittamaan lähteminen on eräs sellainen. Esikoisromaanissani Erämaan morsian ratkaisin ongelman kirjoittamalla niin selvästi kuvitteellisesta ajasta ja paikasta, ettei minun tarvinnut tehdä oikeastaan mitään taustatyötä. Tässä taas taustatyötä oli pohjalla tiedostamattomastikin niin paljon, että liikuin aika varmoin askelin. Jos kaipasin jostakin nimenomaisesta asiasta lisää tietoa, sitä oli melko helppo löytää lähdekirjallisuuden tuntien. Ehkä joku pystyy kirjoittamaan tällaisen kirjan vain päättämällä, että kirjoitanpa ja sitten vasta perehtymällä asiaan, mutta minulta kirjoitus vaatii sitä, että olen jo valmiiksi kiinnostunut ja tiedän aiheesta paljon.

Erääksi yleiseksi epäonnistumiseksi Peltonen on havainnut sen, että historialliset romaanit tuntuvat vain nykypäivältä projisoituina toiseen aikakauteen. Hän muistuttaa, että tämä voi olla toki tietoistakin, kun halutaan sanoa jotain nimenomaista tästä päivästä. Selkeästi viihteellisemmässä proosassa esiintyy kuitenkin myös sitä, etteivät hahmot tunnu aikakauteensa kuuluvilta – heidän ajattelunsa, toimensa ja ratkaisunsa eivät tunnu todella siinä ajassa elävien tekemiltä. Dialogi samoin voi olla hankalaa.

– Toki sen voi kiertää suhteellisen neutraalilla yleiskielellä, jos haluaa, Peltonen sanoo. – Mutta itse halusin kirjoittaa nimenomaan dialogista ja myös henkilöistä sen aikakauden tuntuista. Tämä on vähän tällaista valkoisen jäniksen jahtaamista tietysti, onhan nyt vuosi 2018, ja minä olen syntynyt 1978. Tuntuisi naurettavalta ajatella, että kirjoittaessani tavottaisin todella jonkun sata vuotta sitten eläneen henkilön mielentilan. Se on kuitenkin päämäärä, johon pitää pyrkiä. Se tuntuu jotenkin tärkeältä tässä teoksessa ja sarjassa.

Huomautan myös, että fiktiiviset henkilöt ovat usein poikkeuksellisia ajatuksineen, siksihän heidät on valittu fiktion keskeisiksi henkilöiksi. Sen huomaa romaanin päähenkilöiden, Auroran Almin ja Toivo Tienhaaran, kohdallakin.

– Ilman muuta, ja tämä on tarkoituksellista minunkin romaanissani. Se, että asioita käsitellään, kuten Katse aurinkoon -romaanissa, poikkeusyksilöiden kautta, antaa myöhempinä aikoina kirjoittavalle kirjailijalle enemmän toimintavapauksia.

Mainokset

Niko Aslak Peltosen haastattelu 2: Nuoruus

Näkökulmia Suomen kuohuviin nuoruusvuosiin

Niko Aslak Peltosen haastattelu

tehnyt: Toni Saarinen

II. Nuoruus

Niko Aslak Peltosen historiallinen romaani Katse aurinkoon ilmestyi Kuoriaiskirjojen kustantamana 22.8.2018. Nuoruus-kirjasarjan aloittava romaani kuvaa Suomen itsenäisyyden ensimmäisiä vuosia kahden nuoren suomalaisen edesottamusten kautta. Olutravintola Oljenkorressa aiheesta keskustellessamme haluan tietää lisää myös itse kirjasarjasta. Mitä siitä voi tässä vaiheessa sanoa?

– No, se kattaa Suomen historiaa vuoteen 1940, eli välirauhan kesään asti, Peltonen vastaa. – Tavoitteeni on, että sarja sisältää kuusi romaania, joissa kaikissa tarkennetaan tiettyyn aikakauteen, kronologisesti edeten mutta kattamatta kaikkia vaiheita. Jossakin kirjassa saattaa olla kokonaan uudet päähenkilöt, ja sitten voidaan palata vanhoihin. Sivuhenkilöinä kaikki kuitenkin vilahtelevat eri osissa jatkuvasti.

Peltonen arvelee, että jokainen kirja on myös tyyliltään hieman erilainen. Näin teokset heijastelisivat paitsi päähenkilöitään niin myös käsittelemiään aiheita ja aikaa.

Nuoruus viittaa epäilemättä Suomen valtion nuoruuteen, sanon, mutta minusta tuntuu myös siltä, että ensimmäisessä osassa on paljon kaikenlaisia muitakin alkuja – käydään läpi muun muassa modernismin ja fasismin varhaisia vaiheita. Ne nousevat kertomuksessa tärkeään rooliin.

– Kyllä, ja juuri syntyneen valtion lisäksi puhutaan Euroopan laajuisesti todella isoista mullistuksista ensimmäisen maailmansodan päättyessä: valtiollisesti, ideologisesti sekä ihmisten ajattelussa. Katse aurinkoon kertoo siitä. Mutta sitten edettäessä kohti toista maailmansotaa nämä alut kasvavat ja kehittyvät joksikin uudenlaiseksi. Vähän samaan tapaan kuin ihminen kasvaa.

Peltonen näkee tämän sarjansa perusallegoriana. Kaikki on ensin kuohuvaa ja epäselvää, mutta myöhemmissä kirjoissa, tarinan edetessä, tapahtuu myös vakiintumista sekä poliittisiin asemiin jäämistä –  jos kohta myös kaikenlaisia uudistuksia.

Mutta kuten kaikki tietävät, Nuoruus-sarjan kuvaama aikakausi päättyy vielä ensimmäistäkin katastrofaalisempaan maailmansotaan.

– Selvästi tämä kehityskaari ei pääty ainakaan mihinkään kypsään aikuistumiseen, Peltonen sanoo. – Mutta kehityskulut sarjassa ovat moninaisia. Rinnakkaisia, ristikkäisiä, vähän vastakohtaisiakin. Näitä sitten löytyy valtiollisessa elämässä, yhteiskunnassa, kulttuurissa, ihmisten ajattelussa ja mielentiloissa. Perusajatukseni on seurata näitä.

Huomioin, että vaikka Katse aurinkoon liikkuu kovin synkeissä piireissä ja tapahtumat sijoittuvat usein yöllisiin, pelottaviin ja kummallisiin tilanteisiin, tulkitsen sen kuitenkin varsin toivorikkaaksi kertomukseksi.

– Tämä on ollut tavoitteenikin, Peltonen vahvistaa. – Aikalaisajatteluun tutustuessani olen aistinut vahvasti sen, että vaikka muutokset ovat olleet todella dramaattisia, olihan sisällissota jakanut kansan kahtia ja tuottanut hirvittävän määrän kuolonuhreja ja kärsimystä, eri tahoilla oli silti hirveä into päällä. Tämän päivän yhteiskunnallisten ihmisten mielentilaa leimaava alistuneisuus loisti poissaolollaan. Silloinkin, kun koettiin, että oltiin epäonnistuttu tavoitteissa, todennäköisemmin ammuttiin Bobi Sivénin tapaan kuula kalloon kuin alistuttiin ja tyydyttiin tilanteeseen. Ja kaiken lisäksi, vaikka sisällissota oli päättynyt valkoisen puolen voittoon, sielläkään ei oltu täysin tyytyväisiä lopputulokseen. Kommunisteista ei kuitenkaan ollut päästy eroon, tuli heikko demokratia vahvan diktatuurin ja Suur-Suomen sijaan. Tämän idealismin koen jonkinlaiseksi aikakauden perusvireeksi.

Peltonen luonnehtii tilannetta niin, että samalla, kun monet maailmansodan ja sisällissodan jälkeen eivät toivoneet enää mitään sellaista lisää, monet muut puolestaan tahtoivat “mielellään mahdollisimman nopeasti lisää tällaista”. Asiat jäivät pahasti kesken – haluttiin lisää toimintaa, ja nopeasti, kesken jääneiden ongelmien ratkomiseksi. Toinen Katse aurinkoon -romaanin päähenkilöistä, jääkäri Toivo Tienhaara, eksyykin juuri sellaisiin piireihin, joissa mikään ei missään välissä ole riittävästi.

– Yhden heimosotaretken epäonnistuttua suunnitellaan jo seuraavaa…

Tämä aikakauden ajatus keskeneräisyydestä sopii mielestäni hyvin siihen, miten myös Nuoruus-sarjan ensimmäisessä osassa tietyt kehityskulut tosiaan jäävät kesken.

Peltonen toteaa, ettei vuoden 1921 paikkeilla varmastikaan saavutettu minkäänlaista katharsista. Silti hän on hahmottanut kirjasarjansa niin, että romaanien välit, yhden lopusta seuraavan alkuun, sijoittuvat jonkinlaisiin murroskohtiin Suomen historiassa. Niin tässäkin tapauksessa. Vuonna 1921 solmitun Tarton rauhan ja valtiorajan virallistamisen jälkeen heimosotaretket oli käyty. Silloin tilanne asettui muutamiksi vuosiksi –  mutta vielä 20-luvun aikana, eritoten sen loppua kohden, kuohunta jälleen lisääntyi.

Keskustelemme samassa yhteydessä myös ensimmäisen osan nimestä, Katse aurinkoon. Peltoselle se on tarkoituksella moniselitteinen, ja syntyi melko luontevasti.

– Ensinnäkin, jos ajattelemme auringonnousua, niin sehän heijastuu tässä uuden valtion syntymään ja auringon nousuun itsenäisen Suomen ylle. Mutta toisaalta aurinko nousee idästä, jossa on Neuvosto-Venäjä – sekä myös se tavoiteltu ja toivottu Suur-Suomi. Aurinkoon katsominen puolestaan on korkeintaan hetkellisesti hyvä idea. Siitä saattaa sokaistua, tehdä harkitsemattomia ratkaisuja.

Näen myös yhteyden viisauden tavoitteluun ja sen löytämiseen, joka on eräs kirjassa selkeästi esiintyvistä teemoista.

– Kirjoittajatuttava sanoi nimen julkistamisen jälkeen, että se on hänen mielestään antroposofinen, mikä sopii aikakauteen. Se oli hyvä pointti, jota en ollut tullut itse ajatelleeksi. Ja käsitelläänhän tässä ohimennen sitäkin ajatussuuntaa. Henkinen etsintä on ilman muuta läsnä kirjassa vahvasti.

 

 

Niko Aslak Peltosen haastattelu 1: Katse aurinkoon

Näkökulmia Suomen kuohuviin nuoruusvuosiin

Niko Aslak Peltosen haastattelu

tehnyt: Toni Saarinen

I. Katse aurinkoon

Niko Aslak Peltosen historiallinen romaani Katse aurinkoon ilmestyi Kuoriaiskirjojen kustantamana 22.8.2018. Nuoruus-kirjasarjan aloittava romaani kuvaa Suomen itsenäisyyden ensimmäisiä vuosia kahden nuoren suomalaisen edesottamusten kautta. Kertomus käynnistyy vuoden 1918 vapunpäivästä, jolloin valkoiset ovat vallanneet Viipurin, ja jatkuu vuoteen 1921 asti.

Keskustelemme kirjasta ja historiallisista romaaneista Olutravintola Oljenkorren sohvilla. Kysyn, mikä juuri vuosissa 1918–1921 kiehtoo Peltosta.

– Kiehtovaa on laajemmin ajateltuna koko aika itsenäistymisestä toiseen maailmansotaan, Peltonen vastaa. – Se on isoja tunteita, ääri-ideologioita sekä nykynäkökulmasta todella omituisia tapahtumasarjoja ja yksityiskohtia täynnä oleva ajanjakso. Itsenäinen Suomi toimi aivan eri tavalla kuin sodan jälkeen, vakiintuneemmissa oloissa. Näihin varhaisiin vaiheisiin liittyy paljon kärjistyksiä, kuohuntaa ja vastakkainasetteluja. Silti Suomessa sotahistoria vie suuren osan huomiosta, eikä tunneta niin hyvin sitä, mitä tapahtui sisällissodan ja toisen maailmansodan välisenä aikana. Tiedetään vain Lapuan liikkeen ja Mäntsälän kapinan kaltaisia pääkohtia.

Peltosesta tuntui dramaturgisesti järkevältä aloittaa kertomus sisällissodan päättymisestä. Hän ei kokenut myöskään tarvetta puuttua itse sotaan, josta on kirjoittanut ja kirjoittaa moni muukin. Vaan kaivellaanko historiaa ja vuotta 1918 jo ylipäätään liian paljon kaunokirjallisuuden kentällä?

–  Itse olin vielä muutamia vuosia sitten sitä mieltä, että Suomessa kirjoitetaan liikaa historiallisia romaaneja. Että pitäisi kirjoittaa enemmän aikalaisproosaa. Niin ne mielipiteet muuttuvat… Koen kuitenkin välttämättömäksi kirjoittaa juuri siitä, mikä tietyllä hetkellä eniten kiinnostaa. Tuollaiset manifestit saavat sitten jäädä sen jalkoihin.

Peltonen uskoo, että kyseessä oli Suomen historian murrosvaihe, jonka tietyt seuraukset näkyvät edelleen.

– Ihan jos vaikka katsoo Suomen puoluepoliittista karttaa. Sehän syntyi oikeastaan vuoden 1918 jälkimainingeissa. Tai jos halutaan ajatella vaikka äärioikeistolaisia liikkeitä: esimerkiksi taannoisessa Suomalaiset fasistit -tietoteoksessa peilattiin sotien välistä aikaa nykypäivään. Henkilökohtaisesti en silti löydä tuon aikakauden äärioikeistolaisuudesta hirveästi yhteistä nykyisen kanssa.

Romaani jakautuu kahteen rinnakkain etenevään tarinaa, joissa heijastuvat eräät Niko Aslak Peltosen suurimmat kiinnostuksen kohteet. Itsenäisyyden alku nähdään toisaalta kulttuuripiirien kehityksenä ja modernististen suuntien läpimurron aikana. Toisaalta Katse aurinkoon vie lukijan myös äärioikeistopolitiikan, aktivistien toiminnan ja heimosotaretkien maailmaan, joka on vallannut suuren alan Peltosen lukemistosta viime vuosina. Näin romaani käsittelee yhtä aikaa sekä runouden murrosta että uuden valtion poliittista murrosta.

Nämä osittain päällekkäiset teemat kuvataan romaanissa kahden hahmon ja heidän kohtaamistensa kautta. Toinen päähenkilö on runoilija Aurora Alm. Hän oli ensimmäiseksi selkeimpänä Peltosen mielessä: vahva hahmo, jonka poikkeusluonne selittyy poikkeuksellisella kasvuympäristöllä kosmopoliittisessa Pietarissa ja Karjalan kannaksella.

Uudenlaisiin kulttuuripiireihin päätyvä Aurora asettuu Peltosen katsannossa osaksi suomalaisen ja etenkin suomenruotsalaisen kirjallisuuden suurta juonnetta, joka alkaa vuosisadan vaihteen dekadenssista ja jatkuu modernismin varhaisiin muotoihin sekä suomenkielisellä puolella Tulenkantajiin. Tämä suuntaus sanoutui irti realismin valtavirrasta ja mitallisesta runoudesta, halusi tehdä jotain aivan muuta.

– Arvostetuimmat ja menestyneimmät kirjailijat Suomessahan olivat varsin realistisia. Nämä toiset tulivat sitten sivussa ja olivat sellaisia nuoria intomieliä.

Toista päähenkilöä, Toivo Tienhaaraa, Peltonen kuvaa puolestaan etsijähahmoksi, johon hän on pyrkinyt tiivistämään aikakauden aatteellisia pohdintoja.

– Kysymyksiä kuten että mihin tämän valtion pitää mennä, mihin aatteisiin tässä pitäisi uskoa ja mikä on Suomen tulevaisuus. Mikä on oikein, millaista etiikkaa yksilön pitää noudattaa? Toivo on hahmo, joka ajautuu ensin jääkäriliikkeeseen ja sitten kirjassa kuvattuihin tapahtumiin tekemättä juurikaan omia aktiivisia ratkaisuja. Hän miettii koko ajan, että täältäkö se nyt löytyisi se totuus ja oikealta tuntuva elämänpolku. Ja että näinkö toimimalla voi saavuttaa rauhan itsensä kanssa. Vielä tässä kirjassa hän ei pääse kovin pitkälle näissä pohdinnoissa, vaikka kaikkea yrittääkin.

Vertauskuva Suomesta, siis.

– Nimenomaan hän sitä jollain tasolla varmasti on, Peltonen sanoo.

Näiden teemojen ohella Katse aurinkoon tekee myös lyhyitä matkoja esoterian ja spiritismin alueille. Peltonen harkitsi aluksi fantasiaelementtienkin sovittamista kertomukseen, mutta se ei lopulta tuntunut aivan luontevalta. Esitän, että kirjan tunnelma on silti jokseenkin mystillinen.

– Ja sen on tarkoituskin olla. Ohjenuoranani oli koko ajan se, ettei kirja saa tuntua aivan perusrealismilta.

Eiväthän kirjallisuuspiireihin kuuluvat hahmotkaan juuri usko realismiin.

Huomioin, että lukiessani kirjaa huomio kiinnittyi ennen kaikkea siihen, miten Katse aurinkoon liikkuu ikään kuin historiankirjoituksen marginaalissa, suurten tapahtumien rajoilla ja reunoilla. Eräs esimerkki tästä on alkuluku, jossa päähenkilöt tapaavat Viipurin Seurahuoneella ja viettävät aikaa siellä –  mutta eivät valkoisten tunnetuissa voitonjuhlissa, vaan niiden ääniä ylemmästä kerroksesta kuulostellen.

– Tämä oli tietoinen ratkaisu, Peltonen sanoo. – Tarkoitukseni on kertoa ihmisistä, jotka ovat aktiivisia toimijoita mutta eivät tapahtumien keskiössä. Halusin myös kirjoittaa kuvitteellisista hahmoista, ja heidän sijoittamisensa vallan kammareihin olisi tuntunut keinotekoiselta. Todella eläneiden henkilöiden kirjoittaminen päähenkilöiksi taas ei tuntunut viehättävältä ajatukselta. Sellaisia hahmoja kirjassa esiintyy, mutta heillä ei ole dialogia. Heidät mainitaan ja heidän tekemisiinsä viitataan, mutta he eivät ole aktiivisia toimijoita.

Kysymystä selvimmistä inspiraation lähteistä Peltonen pitää vaikeana. Epäsuoria vaikutteita on niin paljon. Muutamat kirjailijat, kuten Waltari, heijastuvat kaikkeen hänen kirjoittamaansa.

– Kirjassa on esimerkiksi dialogissa vaikutteita nuoren Waltarin proosasta ja ehkäpä Olavi Paavolaiselta, mutta ei tämä lopulta muistuta tyylillisesti kauhean paljon sen aikakauden kirjallisuutta. Kirjoituksessani näkyvät myös Veijo Meren jälkeisen modernismin piirteet, ehkä Antti Tuuri, vähän Juha Seppälä… Nämä ilmenevät sellaisena lakonisena tiivistämisenä, johon olisi myös tarkoitus sisältyä huumoriarvoa.

Peltosesta tuntuu kuitenkin siltä, että romaania rakentaessaan hän otti enemmän vaikutteita tietyntyyppisistä 2000-luvun tv-sarjoista. Esimerkiksi ruotsalainen Aika on meidän (Vår tid är nu) oli rakenteellisesti tärkeä. Se näytti Peltoselle, kuinka jokin aikakausi voidaan kuvata tuhatsivuisen eepoksen sijaan ikään kuin tarkentamalla muutamiin kohtiin ja löytämällä sieltä olennaisia pisteitä sekä hakemalla henkilöitä, joiden kautta laajemmat kehityskulut voi esittää.

– 2000-luvulla on kirjoitettu paljon sellaisella näkökulmatekniikalla, joka siirtyy lähes hysteerisellä tahdilla henkilöstä ja kohtauksesta toiseen. Minä halusin käyttää näkökulmatekniikkaa, jossa kaaret ovat paljon laajemmat. Lukijalle jää aikaa keskittyä siihen, mitä on meneillään. Saattaa olla, että tämä periytyy jo ensimmäiseltä kirjalliselta idoliltani, Tolkienilta. Taru sormusten herrastahan on nimenomaan tätä tyyliä. Näkökulmat per hahmo vain ovat siinä tolkuttoman pitkiä, paljon pidempiä kuin mitä myöhempinä aikoina on suosittu.

Romaanin syntyä ovat edesauttaneet myös lukuisat tietokirjat alkaen viime vuosikymmenen puolella Erno Paasilinnan Petsamo-kirjoista. Siitä Peltonen jatkoi “erinäisten arveluttavien oikeistolaisten elämäkertoihin”: niitä olivat muun muassa Veli-Pekka Lehtolan kirjoittama K. M. Walleniuksen elämäkerta tai viimeksi Miika Siirosen kirja pappi Elias Simojoesta.

– Sitten tietysti tutustuin ystäväni Johannes Susitaipaleen kautta Susitaival-Sivén-suvun vaiheisiin. Se oli inspiroivaa tämän aikakauden älyttömyyksien hahmottamisessa. Monetkaan näistä hahmoista eivät kuitenkaan liity suoraan romaanissa kuvattuihin asioihin, vaan enemmän koko aikaan.

Peltonen mainitsee myös Teemu Keskisarjan teoksen Viipuri 1918, joka tarjosi Seurahuoneen juhlien tarkalla kuvauksella konkreettisen pohjan romaanin alkuluvuille. Karjalankannaksen sekavia oloja itsenäistymisen jälkeen puolestaan valotti Max Engmanin Raja 1918–1920.

– Se oli varmaan tärkeä syy siihen, miksi Aurora Almin koti päätyi sijaitsemaan Kannaksella. Sitä kautta mukaan tuli näitä rajankäyntiin, salakuljetukseen ja salaiseen liikenteeseen liittyviä asioita.

Millaisia reaktioita ja tunteita Niko Aslak Peltonen toivoo sitten herättävänsä Katse aurinkoon -romaanin lukijassa?

– No, toisaalta toivon, että lukija viihtyisi kirjan parissa. Toisaalta taas ihannetapauksessa lukijalle tulisi hämmentynyt olo: onko Suomessa todella ollut tällaista menoa näihin aikoihin? Ihannetapauksessa kirjani tietysti innostaisi myös jokaista tutustumaan tarkemmin aiheeseen.

 

Niko Aslak Peltonen: Katse aurinkoon (Nuoruus 1)

Katse aurinkoon

Viipuri, vapunpäivä 1918. On aika alkaa rakentaa uutta kansallisvaltiota. Sitä rakennetaan kaaoksen, erimielisyyksien ja kiivaiden tunteenpurkausten merkeissä.

Kaksi nuorta ihmistä, jääkärivänrikki Toivo Tienhaara ja Suomen ruotsinkielisen runouden uudistamista suunnitteleva Aurora Alm, kohtaavat ja eroavat. Seuraavien vuosien aikana he osallistuvat Suomen sekavan ja ristiriitaisen tarinan kirjoittamiseen, kumpikin tavallaan.

Katse aurinkoon on intensiivinen kertomus itsenäisen Suomen varhaisvuosista. Peltonen kulkee historian vähemmän tunnettuja sivupolkuja ja kuvaa ihmisiä, jotka soivat riitasoinnussa aikansa yleissäveleen nähden. Taustalla pauhaa ennenkuulumattoman nopeasti muuttuva maailma.

Katse aurinkoon on Suomen vuosia 1918–40 käsittelevän Nuoruus-romaanisarjan ensimmäinen, itsenäinen osa.

Hurja sukellus nuoren Suomen kuohuviin alkuvaiheisiin. Ajankuva on todella kiehtova hurmoksellisen nationalismin, okkultistisen teosofian ja muiden aikansa suurten aatteiden ottaessa mittaa toisistaan. Erityiskehut dialogista, joka ei ole pelkästään hauskaa vaan onnistuu vakuuttavasti vangitsemaan aikakauden kirjallisuudesta tutun
mahtipontisen idealistisen sävyn.
– Jaakko Laitinen, laulaja

Kansi: Rimma Erkko

ISBN 978-952-7021-86-6 (nid.)
ISBN 978-952-7021-87-3 (epub)
ISBN 978-952-7021-88-0 (mobi)

KK027 – Tulikirjaimet ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Samuli Antila ja Shimo Suntila, toim.)

Tulikirjaimet

Hopeakaivoksen syövereistä löytynyt kirja, Stepanin koodeksi, on jälleen palannut ihmisten ilmoille hevospäisine pappeineen ja monikätisine jumalattarineen. Nyt sen hopeaiset rihmat pureutuvat muun muassa helsinkiläiseen taidemaailmaan, lastentarhan seesteisyyteen, kiinalaiseen maalaisidylliin ja viime vuosisadan suomalaiseen kansanperinteeseen.

Tulikirjaimet on neljäs Koodeksi-mytologian ympärillä pyörivä antologia, ja siihen ovat kirjoittaneet niin alan konkarit kuin kirjoituskisan kautta löytyneet uudet huippukyvyt. Kotimainen kauhu voi siis hyvin ja vahvasti.

Sisällys:

Markus Harju: Tulikirjaimet
Mixu Lauronen: Tsaarin oriit
Ilkka Vuorikuru: Lasimaailma
Jyrki Pitkä: Homunkulus
Tenka Issakainen: Seitsemän kertomusta Sikaniitystä
Anne Leinonen: Hekaten suudelma
Artemis Kelosaari: Pyrolepsia
Pihla Tammisto: Hän lauloi kuolleen ruumiinsa yli
Teemu Korpijärvi: Laurent J. Cecilen testamentti
Jussi Katajala: Pimeä tie
Shimo Suntila: Korvakoru
Samuli Antila: Kotiinpaluu

Kansi: Jyrki Pitkä

ISBN 978-952-7021-89-7 (nid.)
ISBN 978-952-7021-90-3 (epub)
ISBN 978-952-7021-91-0 (mobi )

Lukunäyte: Niko Aslak Peltonen, Katse aurinkoon (ilmestyy elokuussa 2018)

Kuoriaiskirjat valmistautuu julkaisemaan elokuussa Niko Aslak Peltosen historiallisen romaanin Katse aurinkoon. Suomen vuosia 1918-21 käsittelevä teos johdattaa lukijan äärioikeistolaisen aktivismin, esoterian ja runouden modernismin usvaisiin maailmoihin ja koluaa historiamme vähemmän tunnettuja polkuja. Se on myös itsenäisistä teoksista koostuvan Nuoruus-romaanisarjan avausosa.

Teos alkaa Viipurista, vapunpäivästä 1918: valkoiset ovat vallanneet kaupungin, sisällissota on päättynyt. Oheinen katkelma kolmannen luvun alusta liittyy näihin tapahtumiin.

—-

Mannerheimin aloituspuhe ei Toivo Tienhaaran toisen kerroksen huoneeseen kuulunut, sille nostetut hurraa-huudot kyllä. He vaikenivat hetkeksi muka niitä kuunnellakseen, mutta tauko tuli oikeaan paikkaan. Oltiin puhuttu tunti melkein keskeytyksettä, ja Aurorakin alkoi ilman muuta olla juovuksissa. Tienhaaralla oli juomisiksi vain mistä lie hankittua halpaa vodkaa ja sen sekoitteeksi nahistunutta vettä matkapullosta. Aluksi se oli mennyt alas töin tuskin, mutta alkanut sitten maistua liiankin hyvin, ja Aurora tajusi olevansa viikkojen ajalta puolinälässä ja fyysillisesti heikkona. Eikä vain hänen ruumiinsa ollut pyörryksissä. Oli kuin tämä ei olisi todellisuutta lainkaan, edes sitä jo vierasta, jonka hän oli kadulle astuessaan kohdannut. Siitä oli hetki, ikuisuus. Sinä aikana kaikki oli muuttunut.

Kaikista näistä syistä viina nousi päähän mutkattomasti ja nopeasti. Ja vaikka Tienhaara tuskin oli sivistynyt samassa mielessä kuin Oscar, hän oli hauska jutunkertoja ja sanavalmis rintaman oloja kuvatessaan. Hän oli puhunut niin nyt käydystä vapaussodasta kuin seikkailuistaan Saksassa ja Puolassa ja missä nyt sitten oli sotaansa käynytkään, paikannimiä oli paljon ja ne tahtoivat ensi kuulemalla mennä sekaisin. Aurora itse oli kertonut lapsuudestaan Pietarissa, perheestään, runoistaan ja kunnianhimostaan. Oikeastaan tämä oli ensimmäinen kunnon keskustelu, jonka hän oli käynyt sitten punakapinan alun. Ja, hän ajatteli, näin humalassa hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut, ja tämä tuntui juuri oikealta iltapäivältä sille.

Hän oli miellyttävän irrallaan kaikesta, itsestäänkin. Aivan totta, hän näki itsensä ylhäältä päin, istumassa kiikkerällä tuolilla toisen kerroksen ikkunan alla, Tienhaara vastapäätä sijaamattomalla vuoteellaan, huonetta ei kukaan ollut tänään siivonnut, oli kaiketi ollut muuta tekemistä. Täällä haisi hiki ja alkoholi ja jokin määrittelemätön, jonka täytyi liittyä kuolemaan ja tappamiseen.

Oscarista hän ei ollut puhunut mitään, eikä Tienhaara ollut Oscarista mitään kysynyt. Hän ajattelisi Oscaria toiste, sitten kun sen aika oli.

Alakerrassa vaiettiin taas. Tienhaara nousi vuoteelta lasi kädessään ja käveli ikkunaan, seisoi aivan hänen vieressään, mutta ei katsonut häntä, vaan pihamaata ja vastapäistä taloa, kirkkaita tulevaisuuksia lupaavaa iltapäivää. Onko tämä sellainen mies, johon iskee melankolia kesken juomisen, Aurora ajatteli. Taitaa olla. Mutta ehkei se ole virhe ihmisessä. Onhan maailmassa paljon murhetta, eikä sitä juuri nyt ainakaan keskimäärää vähemmän ole.

Tienhaara naurahti, tuntui tavoittelevan siihen jonkinlaista elämänväsymystä. Nyt hän kääntyi Auroraan päin, katse oli usvainen, alkoholin ja tunteen sumentama.

“Minut kasvatettiin suomalaisuuden hengessä. Isäni on virkamies, ei suinkaan korkeimmasta päästä, mutta isänmaallinen jos kuka, ihanteellinen viaksi asti. Tai en minä sitä hänelle viaksi lue, että hänen jotkut käsityksensä ovat osoittautuneet naiiveiksi. Uskoin niihin itsekin täydelleen, kunnes päädyin maailmalle ja sotakentille. Mutta siellä itärintamallakin minä kuitenkin tuudittauduin ajatukseen tästä katajaisesta kansasta, jonka puolesta olin siellä taistelemassa, vaikka olikin usein vaikea käsittää, miksi minä jossain Puolassa uhmasin tykkejä ja punatautia ja miten se minun maatani palveli… Mutta Suomen kansa… Siitähän minun sukunikin on noussut siihen vaatimattomaan asemaan, missä se nyt on… Ja etappitiellä törmäsin vain hyvää tarkoittaviin kansanihmisiin, rohkeisiin ja pyyteettömiin, heidän ansiotaan on koko jääkäriliike. Tietysti sitä kuuli kaikenlaisista santarmien kielikelloistakin, mutta en itse sellaisia tavannut… hyviä ihmisiä vain. Ja kun tänne palattuani, vihdoinkin kotimaahan palattuani, jouduin ensimmäisen kerran ampumaan, en ryssiä, vaan suomalaisia… punikkeja… en saattanut ymmärtää sitä. En käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Minä olin tuntenut sosialisteja, mutta jokin aivan kummallinen kiihotus oli ottanut vallan sillä aikaa, kun olin sillä turhalla sotaretkellä.”

Hän suoristautui dramaattista lausuntoa varten.

“Neiti Alm. Minä en tiedä, uskonko enää tähän maahan ja sen kansaan. Ja kuitenkin, me olemme vasta itsenäisyytemme aamunkoitossa.”

Auroraa alkoi naurattaa tämä paatos, mutta hän sai pidettyä itsensä ulkoisesti vakavana. Oli selvää, että mies olisi loukkaantunut verisesti huvittuneisuuden osoittamisesta juuri nyt. Toisaalta hän tunsi ärtymystä. Kaikki tämä puhe Suomen kansasta vain alleviivasi sitä, etteivät hän itse tai useimmat hänen tuntemansa ihmiset oikeastaan kuuluneet näiden valloittajien mielissä siihen. Tälle Tienhaaralle olisi hyvä selittää muutamia tosiasioita, nyt kun hän kerran Viipurissa oli. Mutta asetelma oli väärä, hän istumassa, mies seisomassa ikkunan äärellä kuin jokin näkyjen näkijä, vaikka oli pelkkä sotajuoppo. Aurora nousi seisomaan, hän tajusi olevansa melkein Tienhaaran pituinen. He olivat aivan kasvotusten, se oli tietysti kerrassaan sopimatonta, mutta niinhän koko tilanne oli. Yleensäkin tuntui siltä, että nyt voisi tehdä mitä tahansa. Hän ei ollut kovin pidäkkeinen ihminen parhaimmillaankaan, häntä ei ollut kasvatettu sellaiseksi. Niinpä hän kurottautui vain hieman, mutta riittävästi suudellakseen Tienhaaraa. Mies ei selvästikään olisi itse tehnyt aloitetta, mutta nyt hän kietoi halukkaasti kätensä Auroran ympärille ja veti häntä itseään vasten. Ei Tienhaara ilmeisestikään kovin kokenut ollut. Vodka lämmitti kuitenkin Auroraa siinä missä tämän kädetkin.

He kompuroivat vuoteelle, Tienhaara ryhtyi tekemään jotakin epämääräistä omille vaatteilleen ja hänen. Siitä ei tuntunut tulevan oikein mitään, ja Aurora tunsi lämmön alkavan haaleta. Tienhaara jatkoi vielä hetken, innottomasti hänkin. Silloin alakerrasta alkoi kuulua koulimatonta kuorolaulua:

“Syvä iskumme on, viha voittamaton. Meil’ armoa ei, kotimaata. Koko onnemme kalpamme kärjessä on, ei rintamme heltyä saata…”

Tienhaara kierähti sivuun, ja Aurora tajusi tämän nauravan hervottomasti.

“Voi jumalauta”, jääkäri melkeinpä hihitti. “Suokaa anteeksi. Katsohan, teitittelen yhä neitiä. No, eihän mitään oikeastaan tapahtunut. Suokaa anteeksi. Minä en pysty, en tuon helvetin laulun tahtiin. Ja juovuksissakin olen. Ehkäpä olen tulossa juoppohulluksi. Mistä luulette, että sen tietää itse?”

“Kokemusta minulla ei ole”, Aurora sanoi hieman hengästyneenä. “Mutta jotain olen kuullut… näettekö asioita, joita ei luultavasti ole olemassa?”

“Kyllä”, Tienhaara sanoi juhlalliseen sävyyn, kattoon tuijottaen. “Minä näen… minä näen suuren, yhtenäisen Suomen! Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa! Satu uusi nyt syntyvä on… ilmeisesti hourailen, vai mitä mieltä neiti on?”

“Varmaankin selviätte tästä, mutta huomenna teillä ei tule olemaan hauskaa”, Aurora sanoi. “Ei toisaalta minullakaan. Sanokaahan, vieläkö teillä on vodkaa? Jos tuolla aiotaan laulaa lisää, ja noin pahassa epävireessä, ei minunkaan auta kuin juopua lisää.”

KK026 – Samuli Antila: Pelastaja ja muita tieteistarinoita

9789527021835

Pelastaja ja muita tieteistarinoita kokoaa yksiin kansiin Samuli Antilan parhaat tieteiskertomukset. Kirjan novellit vievät lukijansa lähiavaruuden siirtokuntiin ja tähtienvälisen avaruuden käymättömille korpimaille, niin läheiseen kuin kaukaiseenkin tulevaisuuteen. Päänvaivaa tulevaisuuden ihmisille tuottavat tuntemattomat elämänmuodot, avaruuden säälimättömät olosuhteet ja hallinnasta riistäytyvät tieteen saavutukset, mutta myös suuryhtiöiden ahneus, ääriliikkeiden fanaattisuus ja pienten ihmisten omat inhimilliset heikkoudet, keskinäiset suhteet ja menneisyyden haamut. Näiden tieteiskertomusten keskiössä on aina ihminen, ja usein ihminen on myös suurin uhka.

Sisällys:
Kyytiläiset (Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita, STK & URS 2012)
Pinta (Usva 2/2009)
Pelastaja (Tähtivaeltaja 4/2014)
Sadasta tuhanteen (Huomenna tuulet voimistuvat, Osuuskumma 2013)
Samaa verta (aiemmin julkaisematon)

Kansi: Antti Vanhatalo

ISBN 978-952-7021-83-5 (nid.)
ISBN 978-952-7021-84-2 (epub)
ISBN 978-952-7021-85-9 (mobi)

Stepanin koodeksi -kirjoituskilpailu on ratkennut!

Stepanin koodeksi 4 -kirjoituskilpailun huipentuma jäi hieman Worldcon-kiireiden jalkoihin, mutta nyt on conit conittu ja julkistamme tulokset. Esiraadin köynnösviidakon läpäisi yhdeksän novellia seitsemältä kirjoittajalta, ja näistä tuomaristo, pitkällisten synkkien rituaalien jälkeen, valitsi palkittavaksi seuraavat neljä:

1. sija:
Pihla Tammisto, novelli: Tapionmännynmäki

2. sija:
Teemu Korpijärvi, novelli: Laurent J. Cecilen testamentti

3. sija (jaettu):
Ilkka Vuorikuru, novelli: Lasimaailma
Tenka Issakainen, novelli: Seitsemän kertomusta Sikaniitystä

Nämä neljä novellia pääsevät siis mukaan tulevaan neljänteen Stepanin koodeksi -kokoelmaan, joka näillä näkymin julkistetaan Turussa kesällä 2018 järjestettävässä Finncon-tapahtumassa. Ennakkotiedoista poiketen myös palkinnonjako pidetään samassa yhteydessä.

Onnittelemme palkittuja!

KK025 – Boris Hurtta: Talo Mörövuoren juurella

9789527021804

Tämä talo on itse pahuus ja Sielunvihollisen ja Kiusaajan houkutuspaikka.

Talo Mörövuoren juurella on kokoelma Boris Hurtan huikeita kertomuksia, joissa vilahtelee cthulhumyyttisiä kauhuja, hyönteishybridejä, suurkollektööri Valdemar Rydberg ja Stepanin koodeksin häivähdys.

Osa tarinoista on julkaistu aiemmin Portti-lehdessä, osa taas harvinaisissa pienpainatteissa, joita ei saa mistään. Jokainen on toimitettu, puunattu ja nostettu kauhulegendan nykyiselle tasolle. Ja onpa mukana yksi kokonaan uusi tarinakin.

Sisällys:
Esipuhe (Shimo Suntila)
Ystävänpalvelus
Mikko Vilkastuksen tunnustuksia
Aikaportti
Seikkailujen junat
Kainin pojat
Puut kuin purjeet laivan
Madonsanat
Vainovalkioiden yö
Antikvariaatti Vintergatan

Kansi: Anu Korpinen

ISBN 978-952-7021-80-4 (nid.)
ISBN 978-952-7021-81-1 (epub)
ISBN 978-952-7021-81-8 (mobi)

KK024 – Lucilla Lin: Vihreä maailma

9789527021774

Kaikki nuo vihreät, kauniit maailmat, joissa ihmiset todella elivät harmoniassa luonnon kanssa. Vaati rohkeutta tuhota paratiisi.

Ihmiset ovat valloittaneet avaruuden ja eläneet tuhat vuotta rauhassa niin toistensa kuin luonnonkin kanssa Keskusmaailman ja Valvojien hallitsemina. Kerran sotaisa ihmiskunta tuntuu taantuneen lauhkeaksi ja kyvyttömäksi puolustamaan itseään edes luonnonvoimilta, kunnes nuori Valvoja tekee kammottavan löydön: maailmankaikkeudessa on yhä ihmisiä, jotka tappavat, syövät lihaa – ja ovat valmiita mullistamaan koko maailmanjärjestyksen. Ihmiskunnan on aika kasvaa aikuisiksi.

Vihreä maailma on Lucilla Linin esikoisromaani, vauhdikasta vallankumousscifiä ja viiltävä kuvaus siitä, miten ideologiat aina syövät lapsensa ja utopia muuttuu dystopian kautta anarkiaksi. jo

Kansi: Lucilla Lin (kuva) / Kaisa Ranta (taitto)

ISBN 978-952-7021-77-4 (nid.)
ISBN 978-952-7021-78-1 (epub)
ISBN 978-952-7021-79-8 (mobi)