Niko Aslak Peltosen haastattelu 1: Katse aurinkoon

by Tuomas Saloranta

Näkökulmia Suomen kuohuviin nuoruusvuosiin

Niko Aslak Peltosen haastattelu

tehnyt: Toni Saarinen

I. Katse aurinkoon

Niko Aslak Peltosen historiallinen romaani Katse aurinkoon ilmestyi Kuoriaiskirjojen kustantamana 22.8.2018. Nuoruus-kirjasarjan aloittava romaani kuvaa Suomen itsenäisyyden ensimmäisiä vuosia kahden nuoren suomalaisen edesottamusten kautta. Kertomus käynnistyy vuoden 1918 vapunpäivästä, jolloin valkoiset ovat vallanneet Viipurin, ja jatkuu vuoteen 1921 asti.

Keskustelemme kirjasta ja historiallisista romaaneista Olutravintola Oljenkorren sohvilla. Kysyn, mikä juuri vuosissa 1918–1921 kiehtoo Peltosta.

– Kiehtovaa on laajemmin ajateltuna koko aika itsenäistymisestä toiseen maailmansotaan, Peltonen vastaa. – Se on isoja tunteita, ääri-ideologioita sekä nykynäkökulmasta todella omituisia tapahtumasarjoja ja yksityiskohtia täynnä oleva ajanjakso. Itsenäinen Suomi toimi aivan eri tavalla kuin sodan jälkeen, vakiintuneemmissa oloissa. Näihin varhaisiin vaiheisiin liittyy paljon kärjistyksiä, kuohuntaa ja vastakkainasetteluja. Silti Suomessa sotahistoria vie suuren osan huomiosta, eikä tunneta niin hyvin sitä, mitä tapahtui sisällissodan ja toisen maailmansodan välisenä aikana. Tiedetään vain Lapuan liikkeen ja Mäntsälän kapinan kaltaisia pääkohtia.

Peltosesta tuntui dramaturgisesti järkevältä aloittaa kertomus sisällissodan päättymisestä. Hän ei kokenut myöskään tarvetta puuttua itse sotaan, josta on kirjoittanut ja kirjoittaa moni muukin. Vaan kaivellaanko historiaa ja vuotta 1918 jo ylipäätään liian paljon kaunokirjallisuuden kentällä?

–  Itse olin vielä muutamia vuosia sitten sitä mieltä, että Suomessa kirjoitetaan liikaa historiallisia romaaneja. Että pitäisi kirjoittaa enemmän aikalaisproosaa. Niin ne mielipiteet muuttuvat… Koen kuitenkin välttämättömäksi kirjoittaa juuri siitä, mikä tietyllä hetkellä eniten kiinnostaa. Tuollaiset manifestit saavat sitten jäädä sen jalkoihin.

Peltonen uskoo, että kyseessä oli Suomen historian murrosvaihe, jonka tietyt seuraukset näkyvät edelleen.

– Ihan jos vaikka katsoo Suomen puoluepoliittista karttaa. Sehän syntyi oikeastaan vuoden 1918 jälkimainingeissa. Tai jos halutaan ajatella vaikka äärioikeistolaisia liikkeitä: esimerkiksi taannoisessa Suomalaiset fasistit -tietoteoksessa peilattiin sotien välistä aikaa nykypäivään. Henkilökohtaisesti en silti löydä tuon aikakauden äärioikeistolaisuudesta hirveästi yhteistä nykyisen kanssa.

Romaani jakautuu kahteen rinnakkain etenevään tarinaa, joissa heijastuvat eräät Niko Aslak Peltosen suurimmat kiinnostuksen kohteet. Itsenäisyyden alku nähdään toisaalta kulttuuripiirien kehityksenä ja modernististen suuntien läpimurron aikana. Toisaalta Katse aurinkoon vie lukijan myös äärioikeistopolitiikan, aktivistien toiminnan ja heimosotaretkien maailmaan, joka on vallannut suuren alan Peltosen lukemistosta viime vuosina. Näin romaani käsittelee yhtä aikaa sekä runouden murrosta että uuden valtion poliittista murrosta.

Nämä osittain päällekkäiset teemat kuvataan romaanissa kahden hahmon ja heidän kohtaamistensa kautta. Toinen päähenkilö on runoilija Aurora Alm. Hän oli ensimmäiseksi selkeimpänä Peltosen mielessä: vahva hahmo, jonka poikkeusluonne selittyy poikkeuksellisella kasvuympäristöllä kosmopoliittisessa Pietarissa ja Karjalan kannaksella.

Uudenlaisiin kulttuuripiireihin päätyvä Aurora asettuu Peltosen katsannossa osaksi suomalaisen ja etenkin suomenruotsalaisen kirjallisuuden suurta juonnetta, joka alkaa vuosisadan vaihteen dekadenssista ja jatkuu modernismin varhaisiin muotoihin sekä suomenkielisellä puolella Tulenkantajiin. Tämä suuntaus sanoutui irti realismin valtavirrasta ja mitallisesta runoudesta, halusi tehdä jotain aivan muuta.

– Arvostetuimmat ja menestyneimmät kirjailijat Suomessahan olivat varsin realistisia. Nämä toiset tulivat sitten sivussa ja olivat sellaisia nuoria intomieliä.

Toista päähenkilöä, Toivo Tienhaaraa, Peltonen kuvaa puolestaan etsijähahmoksi, johon hän on pyrkinyt tiivistämään aikakauden aatteellisia pohdintoja.

– Kysymyksiä kuten että mihin tämän valtion pitää mennä, mihin aatteisiin tässä pitäisi uskoa ja mikä on Suomen tulevaisuus. Mikä on oikein, millaista etiikkaa yksilön pitää noudattaa? Toivo on hahmo, joka ajautuu ensin jääkäriliikkeeseen ja sitten kirjassa kuvattuihin tapahtumiin tekemättä juurikaan omia aktiivisia ratkaisuja. Hän miettii koko ajan, että täältäkö se nyt löytyisi se totuus ja oikealta tuntuva elämänpolku. Ja että näinkö toimimalla voi saavuttaa rauhan itsensä kanssa. Vielä tässä kirjassa hän ei pääse kovin pitkälle näissä pohdinnoissa, vaikka kaikkea yrittääkin.

Vertauskuva Suomesta, siis.

– Nimenomaan hän sitä jollain tasolla varmasti on, Peltonen sanoo.

Näiden teemojen ohella Katse aurinkoon tekee myös lyhyitä matkoja esoterian ja spiritismin alueille. Peltonen harkitsi aluksi fantasiaelementtienkin sovittamista kertomukseen, mutta se ei lopulta tuntunut aivan luontevalta. Esitän, että kirjan tunnelma on silti jokseenkin mystillinen.

– Ja sen on tarkoituskin olla. Ohjenuoranani oli koko ajan se, ettei kirja saa tuntua aivan perusrealismilta.

Eiväthän kirjallisuuspiireihin kuuluvat hahmotkaan juuri usko realismiin.

Huomioin, että lukiessani kirjaa huomio kiinnittyi ennen kaikkea siihen, miten Katse aurinkoon liikkuu ikään kuin historiankirjoituksen marginaalissa, suurten tapahtumien rajoilla ja reunoilla. Eräs esimerkki tästä on alkuluku, jossa päähenkilöt tapaavat Viipurin Seurahuoneella ja viettävät aikaa siellä –  mutta eivät valkoisten tunnetuissa voitonjuhlissa, vaan niiden ääniä ylemmästä kerroksesta kuulostellen.

– Tämä oli tietoinen ratkaisu, Peltonen sanoo. – Tarkoitukseni on kertoa ihmisistä, jotka ovat aktiivisia toimijoita mutta eivät tapahtumien keskiössä. Halusin myös kirjoittaa kuvitteellisista hahmoista, ja heidän sijoittamisensa vallan kammareihin olisi tuntunut keinotekoiselta. Todella eläneiden henkilöiden kirjoittaminen päähenkilöiksi taas ei tuntunut viehättävältä ajatukselta. Sellaisia hahmoja kirjassa esiintyy, mutta heillä ei ole dialogia. Heidät mainitaan ja heidän tekemisiinsä viitataan, mutta he eivät ole aktiivisia toimijoita.

Kysymystä selvimmistä inspiraation lähteistä Peltonen pitää vaikeana. Epäsuoria vaikutteita on niin paljon. Muutamat kirjailijat, kuten Waltari, heijastuvat kaikkeen hänen kirjoittamaansa.

– Kirjassa on esimerkiksi dialogissa vaikutteita nuoren Waltarin proosasta ja ehkäpä Olavi Paavolaiselta, mutta ei tämä lopulta muistuta tyylillisesti kauhean paljon sen aikakauden kirjallisuutta. Kirjoituksessani näkyvät myös Veijo Meren jälkeisen modernismin piirteet, ehkä Antti Tuuri, vähän Juha Seppälä… Nämä ilmenevät sellaisena lakonisena tiivistämisenä, johon olisi myös tarkoitus sisältyä huumoriarvoa.

Peltosesta tuntuu kuitenkin siltä, että romaania rakentaessaan hän otti enemmän vaikutteita tietyntyyppisistä 2000-luvun tv-sarjoista. Esimerkiksi ruotsalainen Aika on meidän (Vår tid är nu) oli rakenteellisesti tärkeä. Se näytti Peltoselle, kuinka jokin aikakausi voidaan kuvata tuhatsivuisen eepoksen sijaan ikään kuin tarkentamalla muutamiin kohtiin ja löytämällä sieltä olennaisia pisteitä sekä hakemalla henkilöitä, joiden kautta laajemmat kehityskulut voi esittää.

– 2000-luvulla on kirjoitettu paljon sellaisella näkökulmatekniikalla, joka siirtyy lähes hysteerisellä tahdilla henkilöstä ja kohtauksesta toiseen. Minä halusin käyttää näkökulmatekniikkaa, jossa kaaret ovat paljon laajemmat. Lukijalle jää aikaa keskittyä siihen, mitä on meneillään. Saattaa olla, että tämä periytyy jo ensimmäiseltä kirjalliselta idoliltani, Tolkienilta. Taru sormusten herrastahan on nimenomaan tätä tyyliä. Näkökulmat per hahmo vain ovat siinä tolkuttoman pitkiä, paljon pidempiä kuin mitä myöhempinä aikoina on suosittu.

Romaanin syntyä ovat edesauttaneet myös lukuisat tietokirjat alkaen viime vuosikymmenen puolella Erno Paasilinnan Petsamo-kirjoista. Siitä Peltonen jatkoi “erinäisten arveluttavien oikeistolaisten elämäkertoihin”: niitä olivat muun muassa Veli-Pekka Lehtolan kirjoittama K. M. Walleniuksen elämäkerta tai viimeksi Miika Siirosen kirja pappi Elias Simojoesta.

– Sitten tietysti tutustuin ystäväni Johannes Susitaipaleen kautta Susitaival-Sivén-suvun vaiheisiin. Se oli inspiroivaa tämän aikakauden älyttömyyksien hahmottamisessa. Monetkaan näistä hahmoista eivät kuitenkaan liity suoraan romaanissa kuvattuihin asioihin, vaan enemmän koko aikaan.

Peltonen mainitsee myös Teemu Keskisarjan teoksen Viipuri 1918, joka tarjosi Seurahuoneen juhlien tarkalla kuvauksella konkreettisen pohjan romaanin alkuluvuille. Karjalankannaksen sekavia oloja itsenäistymisen jälkeen puolestaan valotti Max Engmanin Raja 1918–1920.

– Se oli varmaan tärkeä syy siihen, miksi Aurora Almin koti päätyi sijaitsemaan Kannaksella. Sitä kautta mukaan tuli näitä rajankäyntiin, salakuljetukseen ja salaiseen liikenteeseen liittyviä asioita.

Millaisia reaktioita ja tunteita Niko Aslak Peltonen toivoo sitten herättävänsä Katse aurinkoon -romaanin lukijassa?

– No, toisaalta toivon, että lukija viihtyisi kirjan parissa. Toisaalta taas ihannetapauksessa lukijalle tulisi hämmentynyt olo: onko Suomessa todella ollut tällaista menoa näihin aikoihin? Ihannetapauksessa kirjani tietysti innostaisi myös jokaista tutustumaan tarkemmin aiheeseen.

 

Mainokset