Kuoriaiskirjat

Pienkustantamo, joka julkaisee kaikkea hyvää.

Niko Aslak Peltosen haastattelu 3: Historiallisesta romaanista

Näkökulmia Suomen kuohuviin nuoruusvuosiin

Niko Aslak Peltosen haastattelu

Tehnyt: Toni Saarinen

III. Historiallisesta romaanista

Niko Aslak Peltosen historiallinen romaani Katse aurinkoon ilmestyi Kuoriaiskirjojen kustantamana 22.8.2018. Nuoruus-kirjasarjan aloittava romaani kuvaa Suomen itsenäisyyden ensimmäisiä vuosia kahden nuoren suomalaisen edesottamusten kautta.

Keskustelumme Olutravintola Oljenkorressa koskettaa myös historiallista romaania genrenä. Peltonen kertoi olleensa vielä muutamia vuosia sitten sitä mieltä, että Suomessa kirjoitetaan liikaa historiallisia romaaneja, mutta kiinnostus sillä hetkellä kiehtovaan aiheeseen vei kuitenkin voiton, ja niinpä hänenkin fiktiostaan tuli historiallista. Hän epäilee myös, ettei juuri tästä ajanjaksosta, vuoden 1918 sisällissotaa seuraavista vuosista, ole ainakaan liikaa kirjoitettu.

Lisäksi Peltonen uskoo, että suomalaisten kannattaisi tuntea historiaa nimenomaan laajemmin eli muutenkin kuin sotahistorian osalta. Silloin ymmärtää paremmin kokonaisuuksia ja sitä, miksi Suomi on sellainen valtio ja yhteiskunta kuin se on. Aikakaudesta kiinnostuneita hän kehottaa etsiytymään ensisijaisesti tietoteosten tai aikalaiskirjallisuuden pariin, mutta historiallisia romaaneja, joissa on tuore näkökulma ja aihe, tarvitaan hänen mielestään siinä missä muitakin hyviä romaaneja.

– Fiktiiviset teokset kertovat kuvaamastaan ajasta erilaisia asioita kuin tietokirjat tai tutkimukset. Lopulta kyseessä on kuitenkin tekijänsä historianäkemys, tulkinta käännettynä kaunokirjallisuudeksi. Tarkoitukseni oli ennen kaikkea tällä tavoin suodattaa lukemiani ja ajattelemiani asioita viihdyttäväksi ja toimivaksi proosaksi.

Arvelen, että fiktiolla on iso rooli mutkikkaiden kokonaisuuksien yleistajuistamisessa, niin historiallisten romaanien kuin vaikka tieteiskirjallisuudenkin suhteen.

– Omasta kokemuksesta voin ainakin sanoa, että olen lukenut paljon historiallisia romaaneja, ja ne ovat herättäneet kiinnostukseni kuvaamaansa aikaan sekä paikkaan ja saaneet minut perehtymään asiaan enemmän, Peltonen miettii.

Syntyy ikään kuin ketju fiktion ja tietokirjojen välillä, ehdotan. Molemmat kannustavat toisten pariin.

–  Niinhän se parhaassa tapauksessa menee, että tietokirjat ja fiktiiviset teokset ruokkivat toisiaan, eikä niitä ole syytä ymmärtää toisistaan erillisiksi alueiksi. Sama toteutuu tieteiskirjallisuuden ja paitsi luonnontieteiden niin myös esimerkiksi teoreettisen filosofian välillä. Joku lukee vaikkapa Leena Krohnia ja innostuu filosofisista probleemista.

Millaisia ongelmia tai sudenkuoppia historiallisen romaanin kirjoittaminen sitten sisältää?

– Vajavaisin tiedoin kirjoittamaan lähteminen on eräs sellainen. Esikoisromaanissani Erämaan morsian ratkaisin ongelman kirjoittamalla niin selvästi kuvitteellisesta ajasta ja paikasta, ettei minun tarvinnut tehdä oikeastaan mitään taustatyötä. Tässä taas taustatyötä oli pohjalla tiedostamattomastikin niin paljon, että liikuin aika varmoin askelin. Jos kaipasin jostakin nimenomaisesta asiasta lisää tietoa, sitä oli melko helppo löytää lähdekirjallisuuden tuntien. Ehkä joku pystyy kirjoittamaan tällaisen kirjan vain päättämällä, että kirjoitanpa ja sitten vasta perehtymällä asiaan, mutta minulta kirjoitus vaatii sitä, että olen jo valmiiksi kiinnostunut ja tiedän aiheesta paljon.

Erääksi yleiseksi epäonnistumiseksi Peltonen on havainnut sen, että historialliset romaanit tuntuvat vain nykypäivältä projisoituina toiseen aikakauteen. Hän muistuttaa, että tämä voi olla toki tietoistakin, kun halutaan sanoa jotain nimenomaista tästä päivästä. Selkeästi viihteellisemmässä proosassa esiintyy kuitenkin myös sitä, etteivät hahmot tunnu aikakauteensa kuuluvilta – heidän ajattelunsa, toimensa ja ratkaisunsa eivät tunnu todella siinä ajassa elävien tekemiltä. Dialogi samoin voi olla hankalaa.

– Toki sen voi kiertää suhteellisen neutraalilla yleiskielellä, jos haluaa, Peltonen sanoo. – Mutta itse halusin kirjoittaa nimenomaan dialogista ja myös henkilöistä sen aikakauden tuntuista. Tämä on vähän tällaista valkoisen jäniksen jahtaamista tietysti, onhan nyt vuosi 2018, ja minä olen syntynyt 1978. Tuntuisi naurettavalta ajatella, että kirjoittaessani tavottaisin todella jonkun sata vuotta sitten eläneen henkilön mielentilan. Se on kuitenkin päämäärä, johon pitää pyrkiä. Se tuntuu jotenkin tärkeältä tässä teoksessa ja sarjassa.

Huomautan myös, että fiktiiviset henkilöt ovat usein poikkeuksellisia ajatuksineen, siksihän heidät on valittu fiktion keskeisiksi henkilöiksi. Sen huomaa romaanin päähenkilöiden, Auroran Almin ja Toivo Tienhaaran, kohdallakin.

– Ilman muuta, ja tämä on tarkoituksellista minunkin romaanissani. Se, että asioita käsitellään, kuten Katse aurinkoon -romaanissa, poikkeusyksilöiden kautta, antaa myöhempinä aikoina kirjoittavalle kirjailijalle enemmän toimintavapauksia.

Mainokset

Niko Aslak Peltosen haastattelu 2: Nuoruus

Näkökulmia Suomen kuohuviin nuoruusvuosiin

Niko Aslak Peltosen haastattelu

tehnyt: Toni Saarinen

II. Nuoruus

Niko Aslak Peltosen historiallinen romaani Katse aurinkoon ilmestyi Kuoriaiskirjojen kustantamana 22.8.2018. Nuoruus-kirjasarjan aloittava romaani kuvaa Suomen itsenäisyyden ensimmäisiä vuosia kahden nuoren suomalaisen edesottamusten kautta. Olutravintola Oljenkorressa aiheesta keskustellessamme haluan tietää lisää myös itse kirjasarjasta. Mitä siitä voi tässä vaiheessa sanoa?

– No, se kattaa Suomen historiaa vuoteen 1940, eli välirauhan kesään asti, Peltonen vastaa. – Tavoitteeni on, että sarja sisältää kuusi romaania, joissa kaikissa tarkennetaan tiettyyn aikakauteen, kronologisesti edeten mutta kattamatta kaikkia vaiheita. Jossakin kirjassa saattaa olla kokonaan uudet päähenkilöt, ja sitten voidaan palata vanhoihin. Sivuhenkilöinä kaikki kuitenkin vilahtelevat eri osissa jatkuvasti.

Peltonen arvelee, että jokainen kirja on myös tyyliltään hieman erilainen. Näin teokset heijastelisivat paitsi päähenkilöitään niin myös käsittelemiään aiheita ja aikaa.

Nuoruus viittaa epäilemättä Suomen valtion nuoruuteen, sanon, mutta minusta tuntuu myös siltä, että ensimmäisessä osassa on paljon kaikenlaisia muitakin alkuja – käydään läpi muun muassa modernismin ja fasismin varhaisia vaiheita. Ne nousevat kertomuksessa tärkeään rooliin.

– Kyllä, ja juuri syntyneen valtion lisäksi puhutaan Euroopan laajuisesti todella isoista mullistuksista ensimmäisen maailmansodan päättyessä: valtiollisesti, ideologisesti sekä ihmisten ajattelussa. Katse aurinkoon kertoo siitä. Mutta sitten edettäessä kohti toista maailmansotaa nämä alut kasvavat ja kehittyvät joksikin uudenlaiseksi. Vähän samaan tapaan kuin ihminen kasvaa.

Peltonen näkee tämän sarjansa perusallegoriana. Kaikki on ensin kuohuvaa ja epäselvää, mutta myöhemmissä kirjoissa, tarinan edetessä, tapahtuu myös vakiintumista sekä poliittisiin asemiin jäämistä –  jos kohta myös kaikenlaisia uudistuksia.

Mutta kuten kaikki tietävät, Nuoruus-sarjan kuvaama aikakausi päättyy vielä ensimmäistäkin katastrofaalisempaan maailmansotaan.

– Selvästi tämä kehityskaari ei pääty ainakaan mihinkään kypsään aikuistumiseen, Peltonen sanoo. – Mutta kehityskulut sarjassa ovat moninaisia. Rinnakkaisia, ristikkäisiä, vähän vastakohtaisiakin. Näitä sitten löytyy valtiollisessa elämässä, yhteiskunnassa, kulttuurissa, ihmisten ajattelussa ja mielentiloissa. Perusajatukseni on seurata näitä.

Huomioin, että vaikka Katse aurinkoon liikkuu kovin synkeissä piireissä ja tapahtumat sijoittuvat usein yöllisiin, pelottaviin ja kummallisiin tilanteisiin, tulkitsen sen kuitenkin varsin toivorikkaaksi kertomukseksi.

– Tämä on ollut tavoitteenikin, Peltonen vahvistaa. – Aikalaisajatteluun tutustuessani olen aistinut vahvasti sen, että vaikka muutokset ovat olleet todella dramaattisia, olihan sisällissota jakanut kansan kahtia ja tuottanut hirvittävän määrän kuolonuhreja ja kärsimystä, eri tahoilla oli silti hirveä into päällä. Tämän päivän yhteiskunnallisten ihmisten mielentilaa leimaava alistuneisuus loisti poissaolollaan. Silloinkin, kun koettiin, että oltiin epäonnistuttu tavoitteissa, todennäköisemmin ammuttiin Bobi Sivénin tapaan kuula kalloon kuin alistuttiin ja tyydyttiin tilanteeseen. Ja kaiken lisäksi, vaikka sisällissota oli päättynyt valkoisen puolen voittoon, sielläkään ei oltu täysin tyytyväisiä lopputulokseen. Kommunisteista ei kuitenkaan ollut päästy eroon, tuli heikko demokratia vahvan diktatuurin ja Suur-Suomen sijaan. Tämän idealismin koen jonkinlaiseksi aikakauden perusvireeksi.

Peltonen luonnehtii tilannetta niin, että samalla, kun monet maailmansodan ja sisällissodan jälkeen eivät toivoneet enää mitään sellaista lisää, monet muut puolestaan tahtoivat “mielellään mahdollisimman nopeasti lisää tällaista”. Asiat jäivät pahasti kesken – haluttiin lisää toimintaa, ja nopeasti, kesken jääneiden ongelmien ratkomiseksi. Toinen Katse aurinkoon -romaanin päähenkilöistä, jääkäri Toivo Tienhaara, eksyykin juuri sellaisiin piireihin, joissa mikään ei missään välissä ole riittävästi.

– Yhden heimosotaretken epäonnistuttua suunnitellaan jo seuraavaa…

Tämä aikakauden ajatus keskeneräisyydestä sopii mielestäni hyvin siihen, miten myös Nuoruus-sarjan ensimmäisessä osassa tietyt kehityskulut tosiaan jäävät kesken.

Peltonen toteaa, ettei vuoden 1921 paikkeilla varmastikaan saavutettu minkäänlaista katharsista. Silti hän on hahmottanut kirjasarjansa niin, että romaanien välit, yhden lopusta seuraavan alkuun, sijoittuvat jonkinlaisiin murroskohtiin Suomen historiassa. Niin tässäkin tapauksessa. Vuonna 1921 solmitun Tarton rauhan ja valtiorajan virallistamisen jälkeen heimosotaretket oli käyty. Silloin tilanne asettui muutamiksi vuosiksi –  mutta vielä 20-luvun aikana, eritoten sen loppua kohden, kuohunta jälleen lisääntyi.

Keskustelemme samassa yhteydessä myös ensimmäisen osan nimestä, Katse aurinkoon. Peltoselle se on tarkoituksella moniselitteinen, ja syntyi melko luontevasti.

– Ensinnäkin, jos ajattelemme auringonnousua, niin sehän heijastuu tässä uuden valtion syntymään ja auringon nousuun itsenäisen Suomen ylle. Mutta toisaalta aurinko nousee idästä, jossa on Neuvosto-Venäjä – sekä myös se tavoiteltu ja toivottu Suur-Suomi. Aurinkoon katsominen puolestaan on korkeintaan hetkellisesti hyvä idea. Siitä saattaa sokaistua, tehdä harkitsemattomia ratkaisuja.

Näen myös yhteyden viisauden tavoitteluun ja sen löytämiseen, joka on eräs kirjassa selkeästi esiintyvistä teemoista.

– Kirjoittajatuttava sanoi nimen julkistamisen jälkeen, että se on hänen mielestään antroposofinen, mikä sopii aikakauteen. Se oli hyvä pointti, jota en ollut tullut itse ajatelleeksi. Ja käsitelläänhän tässä ohimennen sitäkin ajatussuuntaa. Henkinen etsintä on ilman muuta läsnä kirjassa vahvasti.

 

 

Niko Aslak Peltosen haastattelu 1: Katse aurinkoon

Näkökulmia Suomen kuohuviin nuoruusvuosiin

Niko Aslak Peltosen haastattelu

tehnyt: Toni Saarinen

I. Katse aurinkoon

Niko Aslak Peltosen historiallinen romaani Katse aurinkoon ilmestyi Kuoriaiskirjojen kustantamana 22.8.2018. Nuoruus-kirjasarjan aloittava romaani kuvaa Suomen itsenäisyyden ensimmäisiä vuosia kahden nuoren suomalaisen edesottamusten kautta. Kertomus käynnistyy vuoden 1918 vapunpäivästä, jolloin valkoiset ovat vallanneet Viipurin, ja jatkuu vuoteen 1921 asti.

Keskustelemme kirjasta ja historiallisista romaaneista Olutravintola Oljenkorren sohvilla. Kysyn, mikä juuri vuosissa 1918–1921 kiehtoo Peltosta.

– Kiehtovaa on laajemmin ajateltuna koko aika itsenäistymisestä toiseen maailmansotaan, Peltonen vastaa. – Se on isoja tunteita, ääri-ideologioita sekä nykynäkökulmasta todella omituisia tapahtumasarjoja ja yksityiskohtia täynnä oleva ajanjakso. Itsenäinen Suomi toimi aivan eri tavalla kuin sodan jälkeen, vakiintuneemmissa oloissa. Näihin varhaisiin vaiheisiin liittyy paljon kärjistyksiä, kuohuntaa ja vastakkainasetteluja. Silti Suomessa sotahistoria vie suuren osan huomiosta, eikä tunneta niin hyvin sitä, mitä tapahtui sisällissodan ja toisen maailmansodan välisenä aikana. Tiedetään vain Lapuan liikkeen ja Mäntsälän kapinan kaltaisia pääkohtia.

Peltosesta tuntui dramaturgisesti järkevältä aloittaa kertomus sisällissodan päättymisestä. Hän ei kokenut myöskään tarvetta puuttua itse sotaan, josta on kirjoittanut ja kirjoittaa moni muukin. Vaan kaivellaanko historiaa ja vuotta 1918 jo ylipäätään liian paljon kaunokirjallisuuden kentällä?

–  Itse olin vielä muutamia vuosia sitten sitä mieltä, että Suomessa kirjoitetaan liikaa historiallisia romaaneja. Että pitäisi kirjoittaa enemmän aikalaisproosaa. Niin ne mielipiteet muuttuvat… Koen kuitenkin välttämättömäksi kirjoittaa juuri siitä, mikä tietyllä hetkellä eniten kiinnostaa. Tuollaiset manifestit saavat sitten jäädä sen jalkoihin.

Peltonen uskoo, että kyseessä oli Suomen historian murrosvaihe, jonka tietyt seuraukset näkyvät edelleen.

– Ihan jos vaikka katsoo Suomen puoluepoliittista karttaa. Sehän syntyi oikeastaan vuoden 1918 jälkimainingeissa. Tai jos halutaan ajatella vaikka äärioikeistolaisia liikkeitä: esimerkiksi taannoisessa Suomalaiset fasistit -tietoteoksessa peilattiin sotien välistä aikaa nykypäivään. Henkilökohtaisesti en silti löydä tuon aikakauden äärioikeistolaisuudesta hirveästi yhteistä nykyisen kanssa.

Romaani jakautuu kahteen rinnakkain etenevään tarinaa, joissa heijastuvat eräät Niko Aslak Peltosen suurimmat kiinnostuksen kohteet. Itsenäisyyden alku nähdään toisaalta kulttuuripiirien kehityksenä ja modernististen suuntien läpimurron aikana. Toisaalta Katse aurinkoon vie lukijan myös äärioikeistopolitiikan, aktivistien toiminnan ja heimosotaretkien maailmaan, joka on vallannut suuren alan Peltosen lukemistosta viime vuosina. Näin romaani käsittelee yhtä aikaa sekä runouden murrosta että uuden valtion poliittista murrosta.

Nämä osittain päällekkäiset teemat kuvataan romaanissa kahden hahmon ja heidän kohtaamistensa kautta. Toinen päähenkilö on runoilija Aurora Alm. Hän oli ensimmäiseksi selkeimpänä Peltosen mielessä: vahva hahmo, jonka poikkeusluonne selittyy poikkeuksellisella kasvuympäristöllä kosmopoliittisessa Pietarissa ja Karjalan kannaksella.

Uudenlaisiin kulttuuripiireihin päätyvä Aurora asettuu Peltosen katsannossa osaksi suomalaisen ja etenkin suomenruotsalaisen kirjallisuuden suurta juonnetta, joka alkaa vuosisadan vaihteen dekadenssista ja jatkuu modernismin varhaisiin muotoihin sekä suomenkielisellä puolella Tulenkantajiin. Tämä suuntaus sanoutui irti realismin valtavirrasta ja mitallisesta runoudesta, halusi tehdä jotain aivan muuta.

– Arvostetuimmat ja menestyneimmät kirjailijat Suomessahan olivat varsin realistisia. Nämä toiset tulivat sitten sivussa ja olivat sellaisia nuoria intomieliä.

Toista päähenkilöä, Toivo Tienhaaraa, Peltonen kuvaa puolestaan etsijähahmoksi, johon hän on pyrkinyt tiivistämään aikakauden aatteellisia pohdintoja.

– Kysymyksiä kuten että mihin tämän valtion pitää mennä, mihin aatteisiin tässä pitäisi uskoa ja mikä on Suomen tulevaisuus. Mikä on oikein, millaista etiikkaa yksilön pitää noudattaa? Toivo on hahmo, joka ajautuu ensin jääkäriliikkeeseen ja sitten kirjassa kuvattuihin tapahtumiin tekemättä juurikaan omia aktiivisia ratkaisuja. Hän miettii koko ajan, että täältäkö se nyt löytyisi se totuus ja oikealta tuntuva elämänpolku. Ja että näinkö toimimalla voi saavuttaa rauhan itsensä kanssa. Vielä tässä kirjassa hän ei pääse kovin pitkälle näissä pohdinnoissa, vaikka kaikkea yrittääkin.

Vertauskuva Suomesta, siis.

– Nimenomaan hän sitä jollain tasolla varmasti on, Peltonen sanoo.

Näiden teemojen ohella Katse aurinkoon tekee myös lyhyitä matkoja esoterian ja spiritismin alueille. Peltonen harkitsi aluksi fantasiaelementtienkin sovittamista kertomukseen, mutta se ei lopulta tuntunut aivan luontevalta. Esitän, että kirjan tunnelma on silti jokseenkin mystillinen.

– Ja sen on tarkoituskin olla. Ohjenuoranani oli koko ajan se, ettei kirja saa tuntua aivan perusrealismilta.

Eiväthän kirjallisuuspiireihin kuuluvat hahmotkaan juuri usko realismiin.

Huomioin, että lukiessani kirjaa huomio kiinnittyi ennen kaikkea siihen, miten Katse aurinkoon liikkuu ikään kuin historiankirjoituksen marginaalissa, suurten tapahtumien rajoilla ja reunoilla. Eräs esimerkki tästä on alkuluku, jossa päähenkilöt tapaavat Viipurin Seurahuoneella ja viettävät aikaa siellä –  mutta eivät valkoisten tunnetuissa voitonjuhlissa, vaan niiden ääniä ylemmästä kerroksesta kuulostellen.

– Tämä oli tietoinen ratkaisu, Peltonen sanoo. – Tarkoitukseni on kertoa ihmisistä, jotka ovat aktiivisia toimijoita mutta eivät tapahtumien keskiössä. Halusin myös kirjoittaa kuvitteellisista hahmoista, ja heidän sijoittamisensa vallan kammareihin olisi tuntunut keinotekoiselta. Todella eläneiden henkilöiden kirjoittaminen päähenkilöiksi taas ei tuntunut viehättävältä ajatukselta. Sellaisia hahmoja kirjassa esiintyy, mutta heillä ei ole dialogia. Heidät mainitaan ja heidän tekemisiinsä viitataan, mutta he eivät ole aktiivisia toimijoita.

Kysymystä selvimmistä inspiraation lähteistä Peltonen pitää vaikeana. Epäsuoria vaikutteita on niin paljon. Muutamat kirjailijat, kuten Waltari, heijastuvat kaikkeen hänen kirjoittamaansa.

– Kirjassa on esimerkiksi dialogissa vaikutteita nuoren Waltarin proosasta ja ehkäpä Olavi Paavolaiselta, mutta ei tämä lopulta muistuta tyylillisesti kauhean paljon sen aikakauden kirjallisuutta. Kirjoituksessani näkyvät myös Veijo Meren jälkeisen modernismin piirteet, ehkä Antti Tuuri, vähän Juha Seppälä… Nämä ilmenevät sellaisena lakonisena tiivistämisenä, johon olisi myös tarkoitus sisältyä huumoriarvoa.

Peltosesta tuntuu kuitenkin siltä, että romaania rakentaessaan hän otti enemmän vaikutteita tietyntyyppisistä 2000-luvun tv-sarjoista. Esimerkiksi ruotsalainen Aika on meidän (Vår tid är nu) oli rakenteellisesti tärkeä. Se näytti Peltoselle, kuinka jokin aikakausi voidaan kuvata tuhatsivuisen eepoksen sijaan ikään kuin tarkentamalla muutamiin kohtiin ja löytämällä sieltä olennaisia pisteitä sekä hakemalla henkilöitä, joiden kautta laajemmat kehityskulut voi esittää.

– 2000-luvulla on kirjoitettu paljon sellaisella näkökulmatekniikalla, joka siirtyy lähes hysteerisellä tahdilla henkilöstä ja kohtauksesta toiseen. Minä halusin käyttää näkökulmatekniikkaa, jossa kaaret ovat paljon laajemmat. Lukijalle jää aikaa keskittyä siihen, mitä on meneillään. Saattaa olla, että tämä periytyy jo ensimmäiseltä kirjalliselta idoliltani, Tolkienilta. Taru sormusten herrastahan on nimenomaan tätä tyyliä. Näkökulmat per hahmo vain ovat siinä tolkuttoman pitkiä, paljon pidempiä kuin mitä myöhempinä aikoina on suosittu.

Romaanin syntyä ovat edesauttaneet myös lukuisat tietokirjat alkaen viime vuosikymmenen puolella Erno Paasilinnan Petsamo-kirjoista. Siitä Peltonen jatkoi “erinäisten arveluttavien oikeistolaisten elämäkertoihin”: niitä olivat muun muassa Veli-Pekka Lehtolan kirjoittama K. M. Walleniuksen elämäkerta tai viimeksi Miika Siirosen kirja pappi Elias Simojoesta.

– Sitten tietysti tutustuin ystäväni Johannes Susitaipaleen kautta Susitaival-Sivén-suvun vaiheisiin. Se oli inspiroivaa tämän aikakauden älyttömyyksien hahmottamisessa. Monetkaan näistä hahmoista eivät kuitenkaan liity suoraan romaanissa kuvattuihin asioihin, vaan enemmän koko aikaan.

Peltonen mainitsee myös Teemu Keskisarjan teoksen Viipuri 1918, joka tarjosi Seurahuoneen juhlien tarkalla kuvauksella konkreettisen pohjan romaanin alkuluvuille. Karjalankannaksen sekavia oloja itsenäistymisen jälkeen puolestaan valotti Max Engmanin Raja 1918–1920.

– Se oli varmaan tärkeä syy siihen, miksi Aurora Almin koti päätyi sijaitsemaan Kannaksella. Sitä kautta mukaan tuli näitä rajankäyntiin, salakuljetukseen ja salaiseen liikenteeseen liittyviä asioita.

Millaisia reaktioita ja tunteita Niko Aslak Peltonen toivoo sitten herättävänsä Katse aurinkoon -romaanin lukijassa?

– No, toisaalta toivon, että lukija viihtyisi kirjan parissa. Toisaalta taas ihannetapauksessa lukijalle tulisi hämmentynyt olo: onko Suomessa todella ollut tällaista menoa näihin aikoihin? Ihannetapauksessa kirjani tietysti innostaisi myös jokaista tutustumaan tarkemmin aiheeseen.