Lukunäyte: Niko Aslak Peltonen, Katse aurinkoon (ilmestyy elokuussa 2018)

by Tuomas Saloranta

Kuoriaiskirjat valmistautuu julkaisemaan elokuussa Niko Aslak Peltosen historiallisen romaanin Katse aurinkoon. Suomen vuosia 1918-21 käsittelevä teos johdattaa lukijan äärioikeistolaisen aktivismin, esoterian ja runouden modernismin usvaisiin maailmoihin ja koluaa historiamme vähemmän tunnettuja polkuja. Se on myös itsenäisistä teoksista koostuvan Nuoruus-romaanisarjan avausosa.

Teos alkaa Viipurista, vapunpäivästä 1918: valkoiset ovat vallanneet kaupungin, sisällissota on päättynyt. Oheinen katkelma kolmannen luvun alusta liittyy näihin tapahtumiin.

—-

Mannerheimin aloituspuhe ei Toivo Tienhaaran toisen kerroksen huoneeseen kuulunut, sille nostetut hurraa-huudot kyllä. He vaikenivat hetkeksi muka niitä kuunnellakseen, mutta tauko tuli oikeaan paikkaan. Oltiin puhuttu tunti melkein keskeytyksettä, ja Aurorakin alkoi ilman muuta olla juovuksissa. Tienhaaralla oli juomisiksi vain mistä lie hankittua halpaa vodkaa ja sen sekoitteeksi nahistunutta vettä matkapullosta. Aluksi se oli mennyt alas töin tuskin, mutta alkanut sitten maistua liiankin hyvin, ja Aurora tajusi olevansa viikkojen ajalta puolinälässä ja fyysillisesti heikkona. Eikä vain hänen ruumiinsa ollut pyörryksissä. Oli kuin tämä ei olisi todellisuutta lainkaan, edes sitä jo vierasta, jonka hän oli kadulle astuessaan kohdannut. Siitä oli hetki, ikuisuus. Sinä aikana kaikki oli muuttunut.

Kaikista näistä syistä viina nousi päähän mutkattomasti ja nopeasti. Ja vaikka Tienhaara tuskin oli sivistynyt samassa mielessä kuin Oscar, hän oli hauska jutunkertoja ja sanavalmis rintaman oloja kuvatessaan. Hän oli puhunut niin nyt käydystä vapaussodasta kuin seikkailuistaan Saksassa ja Puolassa ja missä nyt sitten oli sotaansa käynytkään, paikannimiä oli paljon ja ne tahtoivat ensi kuulemalla mennä sekaisin. Aurora itse oli kertonut lapsuudestaan Pietarissa, perheestään, runoistaan ja kunnianhimostaan. Oikeastaan tämä oli ensimmäinen kunnon keskustelu, jonka hän oli käynyt sitten punakapinan alun. Ja, hän ajatteli, näin humalassa hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut, ja tämä tuntui juuri oikealta iltapäivältä sille.

Hän oli miellyttävän irrallaan kaikesta, itsestäänkin. Aivan totta, hän näki itsensä ylhäältä päin, istumassa kiikkerällä tuolilla toisen kerroksen ikkunan alla, Tienhaara vastapäätä sijaamattomalla vuoteellaan, huonetta ei kukaan ollut tänään siivonnut, oli kaiketi ollut muuta tekemistä. Täällä haisi hiki ja alkoholi ja jokin määrittelemätön, jonka täytyi liittyä kuolemaan ja tappamiseen.

Oscarista hän ei ollut puhunut mitään, eikä Tienhaara ollut Oscarista mitään kysynyt. Hän ajattelisi Oscaria toiste, sitten kun sen aika oli.

Alakerrassa vaiettiin taas. Tienhaara nousi vuoteelta lasi kädessään ja käveli ikkunaan, seisoi aivan hänen vieressään, mutta ei katsonut häntä, vaan pihamaata ja vastapäistä taloa, kirkkaita tulevaisuuksia lupaavaa iltapäivää. Onko tämä sellainen mies, johon iskee melankolia kesken juomisen, Aurora ajatteli. Taitaa olla. Mutta ehkei se ole virhe ihmisessä. Onhan maailmassa paljon murhetta, eikä sitä juuri nyt ainakaan keskimäärää vähemmän ole.

Tienhaara naurahti, tuntui tavoittelevan siihen jonkinlaista elämänväsymystä. Nyt hän kääntyi Auroraan päin, katse oli usvainen, alkoholin ja tunteen sumentama.

“Minut kasvatettiin suomalaisuuden hengessä. Isäni on virkamies, ei suinkaan korkeimmasta päästä, mutta isänmaallinen jos kuka, ihanteellinen viaksi asti. Tai en minä sitä hänelle viaksi lue, että hänen jotkut käsityksensä ovat osoittautuneet naiiveiksi. Uskoin niihin itsekin täydelleen, kunnes päädyin maailmalle ja sotakentille. Mutta siellä itärintamallakin minä kuitenkin tuudittauduin ajatukseen tästä katajaisesta kansasta, jonka puolesta olin siellä taistelemassa, vaikka olikin usein vaikea käsittää, miksi minä jossain Puolassa uhmasin tykkejä ja punatautia ja miten se minun maatani palveli… Mutta Suomen kansa… Siitähän minun sukunikin on noussut siihen vaatimattomaan asemaan, missä se nyt on… Ja etappitiellä törmäsin vain hyvää tarkoittaviin kansanihmisiin, rohkeisiin ja pyyteettömiin, heidän ansiotaan on koko jääkäriliike. Tietysti sitä kuuli kaikenlaisista santarmien kielikelloistakin, mutta en itse sellaisia tavannut… hyviä ihmisiä vain. Ja kun tänne palattuani, vihdoinkin kotimaahan palattuani, jouduin ensimmäisen kerran ampumaan, en ryssiä, vaan suomalaisia… punikkeja… en saattanut ymmärtää sitä. En käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Minä olin tuntenut sosialisteja, mutta jokin aivan kummallinen kiihotus oli ottanut vallan sillä aikaa, kun olin sillä turhalla sotaretkellä.”

Hän suoristautui dramaattista lausuntoa varten.

“Neiti Alm. Minä en tiedä, uskonko enää tähän maahan ja sen kansaan. Ja kuitenkin, me olemme vasta itsenäisyytemme aamunkoitossa.”

Auroraa alkoi naurattaa tämä paatos, mutta hän sai pidettyä itsensä ulkoisesti vakavana. Oli selvää, että mies olisi loukkaantunut verisesti huvittuneisuuden osoittamisesta juuri nyt. Toisaalta hän tunsi ärtymystä. Kaikki tämä puhe Suomen kansasta vain alleviivasi sitä, etteivät hän itse tai useimmat hänen tuntemansa ihmiset oikeastaan kuuluneet näiden valloittajien mielissä siihen. Tälle Tienhaaralle olisi hyvä selittää muutamia tosiasioita, nyt kun hän kerran Viipurissa oli. Mutta asetelma oli väärä, hän istumassa, mies seisomassa ikkunan äärellä kuin jokin näkyjen näkijä, vaikka oli pelkkä sotajuoppo. Aurora nousi seisomaan, hän tajusi olevansa melkein Tienhaaran pituinen. He olivat aivan kasvotusten, se oli tietysti kerrassaan sopimatonta, mutta niinhän koko tilanne oli. Yleensäkin tuntui siltä, että nyt voisi tehdä mitä tahansa. Hän ei ollut kovin pidäkkeinen ihminen parhaimmillaankaan, häntä ei ollut kasvatettu sellaiseksi. Niinpä hän kurottautui vain hieman, mutta riittävästi suudellakseen Tienhaaraa. Mies ei selvästikään olisi itse tehnyt aloitetta, mutta nyt hän kietoi halukkaasti kätensä Auroran ympärille ja veti häntä itseään vasten. Ei Tienhaara ilmeisestikään kovin kokenut ollut. Vodka lämmitti kuitenkin Auroraa siinä missä tämän kädetkin.

He kompuroivat vuoteelle, Tienhaara ryhtyi tekemään jotakin epämääräistä omille vaatteilleen ja hänen. Siitä ei tuntunut tulevan oikein mitään, ja Aurora tunsi lämmön alkavan haaleta. Tienhaara jatkoi vielä hetken, innottomasti hänkin. Silloin alakerrasta alkoi kuulua koulimatonta kuorolaulua:

“Syvä iskumme on, viha voittamaton. Meil’ armoa ei, kotimaata. Koko onnemme kalpamme kärjessä on, ei rintamme heltyä saata…”

Tienhaara kierähti sivuun, ja Aurora tajusi tämän nauravan hervottomasti.

“Voi jumalauta”, jääkäri melkeinpä hihitti. “Suokaa anteeksi. Katsohan, teitittelen yhä neitiä. No, eihän mitään oikeastaan tapahtunut. Suokaa anteeksi. Minä en pysty, en tuon helvetin laulun tahtiin. Ja juovuksissakin olen. Ehkäpä olen tulossa juoppohulluksi. Mistä luulette, että sen tietää itse?”

“Kokemusta minulla ei ole”, Aurora sanoi hieman hengästyneenä. “Mutta jotain olen kuullut… näettekö asioita, joita ei luultavasti ole olemassa?”

“Kyllä”, Tienhaara sanoi juhlalliseen sävyyn, kattoon tuijottaen. “Minä näen… minä näen suuren, yhtenäisen Suomen! Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa! Satu uusi nyt syntyvä on… ilmeisesti hourailen, vai mitä mieltä neiti on?”

“Varmaankin selviätte tästä, mutta huomenna teillä ei tule olemaan hauskaa”, Aurora sanoi. “Ei toisaalta minullakaan. Sanokaahan, vieläkö teillä on vodkaa? Jos tuolla aiotaan laulaa lisää, ja noin pahassa epävireessä, ei minunkaan auta kuin juopua lisää.”

Mainokset